VI.
Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä, silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin, lakkasi ja kirjoitti nimet päälle.
Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset, jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja vehnäjauhoja tarpeen mukaan.
Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään, kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle, painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella. Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat henkilöt tunkeutuneet.
Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin, suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.
Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä, vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle, teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa, sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden päästä voisivat viettää häitä.——
Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita. Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut. Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.
Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.
Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan hän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja totinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen, sillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin. Hänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta, mutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä, vaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon alemmilla luokilla.
»Hauskaa olisi häntä nähdä», sanoi Hanna, »mutta missäpä me sattuisimme yhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa».