»Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?»
»Se on se hevonen, joka maksaa.»
»Niin, se on totta.»
»Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla tulisi sentään vähän helpommaksi.»
»Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?»
»Niin, eiköhän?»
Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin luonnollisesti.
Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui vuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja niinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella muuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni hymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän kävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei huolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli itsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut.
Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan ja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea sama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi; kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja soiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään kirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne valtaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia ja lopetti vihdoin kaikki.
Toisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään tehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut pitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi häntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen. Mutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut hänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki työtään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki harmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan, toinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia vasten.