»Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan saakka?»
»Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi paremmin kuin korva.
Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen, oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.
»Kalle.»
Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän vähitellen sentään oppisi siitä pitämään.
He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille kenellekään.
Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan. Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan. Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan ja pitkän pitkiä kirjeitä.
»Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös Trobergin kallioille, linnaa lähellä.
»Muistan tok'», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule olemaankaan».
Salmela palkitsi häntä suuteluilla.