»Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?»
Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.
»Lupaatko täyttää?»
»Jos vaan voin. Mitä se on?»
»Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos maailma siihen henkeään puhaltaa.»
»Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan haluttaa.»
Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi, että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella, sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.
Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.
»Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan minua kaipaa».
»Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.»