Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä tukehduttaa.
»Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa, »jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä. Silloin menee minulta maine.»
»Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo ihmisiä liikukaan.»
Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut niihin enää katsoa.
Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet tuskallisen levottomaksi.
»Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään.
Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.
Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin, valahtivat nyt alas poskille.
Salmela koetti häntä lohduttaa.
»Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin,—— luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.»
Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.