»Kyllä minä menen sanomaan», lausui Hanna ja kiirehti kyökkiin.
»Olisiko Liisa niin hyvä ja toisi sänkykamariin puita, papalla on kylmä.»
»Kylmä? Mikä kylmä nyt kesällä on. Tyhjää siellä vaan juonittelee.»
Liisalla oli huivi sidottuna pään ympärille ja nutun hihat ylöskäärittynä. Hän puuhaili taikinan laittamista. Pöydällä oli korkea kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita hän talrikilla ajoi penkillä vieressä olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja hämmenteli että jytisi.
»Minä vähättelen koko kamreerista. Pitää humalapäissään aina semmoista siivoa, että ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme ja kumma, että se kamreerska jaksaa sitä kärsiä. Minä hänet olisin tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista porsasta—thyi!—iljettää jo ajatellakin—»
Hanna ei kuullut enempää; hän riensi itse puuliiteriin. Palatessaan, puusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui:
»Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.»
»Ettäkö olen valhetellut, sitten?» huusi Liisa hänen jälkeensä. »Kun te viitsitte vielä puolustaa tuommoista isää——»
Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän oli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin palamaan.
»Et suinkaan sinä, Hanna, tuossa leningissä meinaa tänäpäivänä olla, kun kosijoita odotat», sanoi isä.