»Ehkei Hanna rakasta häntä.»
»Ei, minä en rakasta.»
»Rakasta, hy! Että sinäkin viitsit löpistä, vanha ihminen. Hannaa en ihmettele. Tuolla iällä vielä haaveksitaan yhtä, toista, milloin ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sinä vaan naimiseen Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on hyväluontoinen mies, sitä paitse.»
»Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.»
»Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?»
»Hän elää huonosti.»
»Ja kuinka sinä sen tiedät?»
Isä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti.
»Onhan se tunnettu asia», sanoi äiti.
»Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi. Kuuntelette juorupuheita ja sitten … hyi, hävetkää Ja mitä se teitä liikuttaa, kuinka hän ennen naimistaan on elänyt. Voi hänestä siltä uskollinen aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon minä annan teille.»