Hanna oli vähän muuttunut kasvoiltaan; otsassa silmäkulmien välillä oli syvä ryppy ja huulien ympärille oli ilmestynyt jäykkiä piirteitä.
Ahkera hän oli käsityölle ja paljon hän vaatteita valmisteli. Mutta ajatukset sen ohessa kävivät yhä raskaammaksi.
Mitä varten hän oli maailmaan tullut, mikä tarkoitus oli hänen elämällään? Siinä kysymys, joka lakkaamatta häntä vaivasi ja jolle hän ei vastausta saanut.
Sitten tuli toinen kysymys. Mitä varten oli maailma luotu, ja mitä varten oli kaikki pyörimään pantu? Mitä varten tuo levoton, rientävä kulku joka taholla, tuo rauhaton liike äärettömiin avaruuksiin saakka. Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen uneen, tai hävittää ne olemattomuuden yöhön. Hän oli väsynyt, kuolemaan asti väsynyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hyörivät ja pyörivät turhan voiton tähden. Mitä iloa heillä oli sen saavuttamisesta, tyydyttikö se koskaan heidän hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista elämän kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka eivät mitään tunteneet, eivätkä mitään toivoneet.
Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin mitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta ilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan. Syntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä saavuttamatonta toivonut.
Hän herkesi lähestymästä sitä Jumalaa, jonka töitä hän ei käsittämään kyennyt. Mutta siihen mielentilaan päästyään oli kuin viimeinenkin toivon kipinä olisi sammunut ja elämän halu tyyten loppuun rauennut…
Koneentapaisesti hän käveli, koneentapaisesti hän söi ja nukkui, koneentapaisesti hän neulaansa liikutti.
Välistä hänestä tuntui siltä kuin olisi sielu karkoittunut pois ruumiista. Hän näki esineet, kuuli äänet, toimitti tehtävänsä ja vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus ja kummallinen pelko hänet silloin valtasivat. Aivoissa oli outo kiristävä tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja sydän sykki levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden henki häntä vainosi, niin hänestä tuntui, uhaten joka hetki syöstä hänet alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.
Voimat vähenivät, rauhattomuus yltyi. Unettomat yöt ja ilottomat päivät eivät sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti hänen suonissaan, se milloin jytkytti ja löi, milloin taas kovin hitaasti kulki. Kylmä hiki usein nousi hänen ruumiisensa, varsinkin öisin kun hän hiukkasen unen hortoon meni.
Äiti ei mitään aavistanut, vielä vähemmin muut. Ei hän voinut siitä kenellekään puhua, kärsi itsekseen vaan.