Hän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän kauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää.
Jumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen rukouksiaan.
Kuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden. Eikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut. Ei merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin sanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille hyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi ollut, että isä olisi juomasta lakannut?
Kuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa vaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.
Tämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista kirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui päivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä nuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti suurta ääntä milloin mistäkin.
Viikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut milloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut ajatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas. Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään.
»Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi», sanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, »onpa hänellä pensiooni minun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin vähällä toimeen.»
Hyvähän tuo oli niinkin…
Hanna hymyili vähän katkerasti. Hän muisteli neiti Saveniusta rännikadun varrella, hänen myrttiänsä ja pientä kamariansa, hänen silmälasiansa ja terävää leukaansa.
Hyvähän tuo oli niinkin…