»On, mutta elä sure, ei se kannata.»
»Enhän minä surekaan», sanoi Hanna ja nauroi.
Olga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi.
»Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?»
Hanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni ja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili häntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi.
»Ei, elä hae», sanoi Hanna.
Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa itkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
»Jätä minut yksin», sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut, mutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä ilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin kummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi tahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä mukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään luonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi.
Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki. Mutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi ajattelemaan.
Hän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut. Hän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa, toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja ylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä vuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin alentanut itsensä.