»Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta pääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina takaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen, entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.»
»Liisa!…»
Hanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja puristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivat, huulet vapisivat.
»Se ei ole totta», läähätti hän, »se ei ole totta. Te valehtelette, Liisa.»
»Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää
Marilta, jahka tulee täällä käymään.»
Hanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko päivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän käveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan luokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden, se oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen. Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan mielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa ja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle.
Viikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa kaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen, ettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti joka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta annettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas.
Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen
Helsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa
Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta
vallan toista.
Hän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.
»Onko se ihan varma?» kysyi Hanna.