Ei äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei jaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä kärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei tahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi ovea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä.
Eräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista heikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen, sillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla. Väsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni ja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että Hanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona.
Mutta Liisa tohahti sisään.
»Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?»
Äiti äännähti ja repäisi silmänsä auki.
»Kuinka minä säikähdin», kuiskasi hän, painaen sydäntään.
»Liisa menee nyt pois, minä tulen heti», sanoi Hanna, ja annettuaan äidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin.
»Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.»
Hanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia siitä enää paremmaksi tullut.
Liisa suuttui.