»Ehkä.»
He olivat tulleet ovelle. Salmelan täytyi heittää irti tuo pieni, hansikkainen käsi, mutta serkun oikeudella hän puristi sitä lämpimämmin kuin muuten oli tavallista.
Kotiin tultua hän ensi työkseen korjasi Hannan kuvan pöydältä laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan hänen asuntoansa, sen vuoksi se oli pantava näkyvistä pois. Kirje velassakin hän taas oli Hannalle, mutta eipä hänellä nyt ollut aikaa. Tuonnempana hän sitten kirjoittaisi pitemmältä, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehkä odotti siellä ikävissään, mutta hänen täytyi oppia kärsimään. Siitä oli hänellä hyötyä elämässä.
Näin Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna juuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen, niinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.
Mutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei tiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään lohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti kirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja odotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin ruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein varmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä vielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi silloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen vaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen edessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä vastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan.
Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän nytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan, vaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja rakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa toivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois.
»Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi minusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.»
Kun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä. Mutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa sydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä, jota hän kauan oli luvannut.
Mutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään kirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti viimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei kukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä jaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja voimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä kohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei ensinkään.
»Mitäs te olette niin ikäviä», hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä kerran siitä nuhteli, »niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista. Niitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka korvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman sanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.»