Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein. Ja vihdoin hedelmänä Mun—luokses—kor—jaa pois.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa. Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.
Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä täydestä sydämen halusta niinkuin ennen.
Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon. Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi taikka menisi maanviljelys-kouluun.
»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»
»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia hikiseltä otsaltaan.
»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»
»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»
Mari tyrski naurua yhä.
»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä—Ai, ai, ai, ai, hyvä isä siunatkoon!»