»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»
»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»
Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin silmin heille hymyili.
»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä ennättäisi.»
Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe häntä ollenkaan säikyttänyt.
Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat. Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja syksyllä jo—? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä.—Herranen aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden vuoden päästä—? Eihän toki—hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan. Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta—ensi kesänä seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi nyt. Ja entä jos kumminkin silloin—? Toinen tai toinen. Oliko se niin mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä saattaisivat jo olla kihloissa—ja sitten—aih, mitäs nyt semmoisia.
Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.
Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.
»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»
»Tosiaankin!»
Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.