»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä metsästämässä?»
»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko matkalla.»
Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään suuresti huolettanut.
Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»
»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»
»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»
Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!
Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa, niin äärettömästi hauskaa.
Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden värisiäkin ne olivat.