Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.
»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.
Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin koetti teroittaa silmiään.
»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.
»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:
»Olga ja Betty!»
Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.
Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten. Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat heitä maalle.
»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»
»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»