»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.
»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»
»Miks'ei.»
»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»
»Minä myös.»
»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»
Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin. Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme, onkivavat kädessä.
Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan, ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat tuntuivat.
Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta. Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja—mitä lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.
Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua, vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.