»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.
»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»
»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»
»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»
»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä sinulle annan—!»
»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää häntä pöytää hakkaamasta.
»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»
Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan, kalpeana kuin kuolema.
»Pappa—pappa—elä—» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän nutun hiaa.
»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»