Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa irroitettiin jäykät sormet ja—niin, enempää hän ei tiennyt, mutta sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.
»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»
»Hyvin, mamma.»
Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.
»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä äänellä kuin ennenkin.
»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt muutamme kuivan paidan.»
Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle.
Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.
»Saatkohan jo unta, lapseni?»
»Kyllä luulen.»
»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»