Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eikä posket ainoastaan, vaan kaulakin ja ohavukset ja otsa. Hän luki kirjoituksen alusta loppuun, luki uudestaan taas, ja vielä kerran ja monta monituista kertaa. Jo osasi sen ulkoa aivan.
"Jo vaipunut ol' sydämeni toivo,—
Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta
Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!
Mä tulin luokses—poskes punastuivat!—
Se oli lempen' armas aamurusko!
Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.
Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi!—
Se oli lempen' ensi päivänkoitto!
Ja pimeys sydämestäni haihtui.
Sä sanan yhden virkoit ainokaisen!—
Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
Ja nietokset mun sydämessän' suli."
Kun hän sitten nousi ylös, loistivat hänen silmänsä, koko huone loisti, se oli täynnä onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui hän puittimiensa ääreen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siellä aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eikä vielä koskaan ennen auringon valo niin ihana ollut, eikä taivaan kirkkaus niin heleä. Iloa ja toivoa säteili häntä vastaan, minne vaan silmänsä loi. Ja tuolla Woldemar! Hän kulki ohitse, katsoi sisään ja nosti lakkia. Hanna seurasi häntä ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta kääntyi ja katosi, tarttui sitten neulaan ja ompeli tyynyynsä ruusuja niin kauniita, punaisia sekä valkoisia ja viheriöitä lehtiä niiden väliin.
IV.
Toisena pääsiäispäivänä läksi Hanna Edlan luokse, pyytämään sanakirjaa lainaksi. Sattui niin hyvin, että hän tapasi Woldemarin kadulla, jota hän juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yhtä matkaa eikä puhuttu ensin pitkään aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo lähestyä Edlan kotia, kun Woldemar kysyi, oliko hän lukenut tuon kirjoituksen. Kyllä hän oli. Ja mitä siihen vastaisi? Hannan pää painui alas ja silmät kiintyivät maahan. Eihän ollenkaan ymmärtänyt mitä vastata. Eikä olisi saanut sanaa suustansa, ei vaikka.
Woldemar kävi levottomaksi. Kysyi, oliko näyttänyt kenellekään.
»Ei, mutta——»