Hanna olisi mielellään tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet, etteivät koskaan toisiltaan salaisi mitään.
»Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?»
»Mutta—»
Ei hän voinut enempää, täytyi jättää siihen. Olivatkin jo portilla ja Ines yhtyi heihin, hän oli myös Edlan luokse menossa. Woldemar otti heiltä jäähyväiset ja Hanna huomasi, että hänen katseensa oli surullinen. Hanna oli siitä vähän pahoillaan; heidän välinsä oli jäänyt epäselväksi ja se oli hänen syynsä.
Sitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen viikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella kuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja kuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään, sillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli vieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina siellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren Kiuruvedeltä. Äiti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun isä tuli ilmoittamaan, että hän oli pyytänyt heitä jäämään päivälliselle. Ei se ihan hyvin sopinut äidin mielestä, heillä sattui sinä päivänä olemaan vähän liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein kunnollista, olisi sietänyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana vaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eivät välitä. Mutta ehkä hän saisi jotain kolmatta lajia lisäksi, kun tuumaisi Marin kanssa. Äiti pani merkin postillaan ja läksi kyökkiin.
Vähän ajan päästä tuli isä uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa saliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei hän kehtaisi, kun ei osannut mitään. Mutta isä vaati ja hänen täytyi mennä. Hän soitti »La prière d'une Vierge». Herra Wiik tai »Sassa herra», joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin, seisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa, silmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat, huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki vastenmielisen vaikutuksen. Mitä varten hänen vielä tarvitsi häntä katsella niin yhtämittaa. Se varsinkin kiusasi tällä haavaa. Olisi tahtonut kieltää, mutta eihän se käynyt laatuun. Pianoa hän siihen sijaan löi, että kielet paukahtelivat, eikä hän silmäluomiaan kertaakaan nostanut, ei harmistakaan.
Vallesmanni ja isä istuivat pöydän luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun Hanna oli lopettanut kiittivät häntä molemmat vieraat; Sassa herra sanoi hänen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla vähän enemmän. Hanna ei osannut muuta, ja sitten hänellä oli niin paljon lukemista. Vaan isä ei antanut hänen mennä; soittakoon vielä, täytyi hänen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja uudelleen täytyi Hannan istua pianon eteen. Hän oli alkanut »Lieder ohne Worte», kun ovi aukeni ja Olga katsoi sisään. Nähtyään vieraat, vetääntyi hän takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja juoksi hänen luokseen.
»Tule kävelemään», kuiskasi Olga puoliääneen. »Ne odottavat meitä portilla.»
»Ketkä?»
»Woldemar ja Tirri.»