»Tyyneessä vedessä kalat kutevat.»
He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.
»Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.»
»En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.»
Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna ei antanut myöten.
Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja silmäilivät toisiaan.
»Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.»
Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta, veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli Miina uudelleen tupaan.
»Joutukaa, neiti, pappanne muuten—»
Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti nousta: ei päässyt, siihen jäi.