Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta painoivat.
»Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari.
Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput kupeihinsa.
»Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille tuonne».
Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.
»Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari.
Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään. Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.
»Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään puhunut, itki vaan hiljaa.
Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.
»Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia sijaa johonkin?»