Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä, raskaita ja vaikeroivia.
Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.
»Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.
Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.
Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.
»Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja kerran nenäänsä vedettyä.
Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.
»Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole tänne kyökkiin.»
Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa, kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.
Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen oli mentävä.