—Ka, hupsuko minä olen. Ethän sinä, näet—. Vaan sanoppas, oliko siellä kuinka köyhää ja puutteellista?
—Siitäkö nyt rupesin selkoa ottamaan.
—Hetihän sen huomaa, jolla kerran on silmät päässä.
—Mene itse katsomaan, kohtapa täältä pääset vapaaksi.
—Sen teenkin aivan varmaan. Aivan, aivan varmaan.—Mutta lapset, näitkö niitä?
—En nähnyt. Kuulin vaan kun peuhasivat toisessa huoneessa.
—Peuhasivatko?… Herran ihme kuitenkin! Että hänellä nyt on monta lasta ympärillä… Ja semmoinen nuori, häiveriäs kuin oli—. Pidäs tuota vyyhteä, Riitta, niin saan keriä… Vai muisti minua? Kuinka hän sanoi?
—Jasso, Kauppa-Lopo. Onko hän täällä?
—Ooho! Niinkö sanoi? Herra jumala! Juuri samoin kuin ennen tyttönä ollessaan. Juuri samoin. Ihan näen hänet elävänä edessäni. Punaisessa leningissään seisoi siellä ruokasalin kynnyksellä ja oli niin iloinen. »Jasso Kauppa-Lopo, gudaa Kauppa Lopo», ja kädestä tervehti jok'ainoan kerran. Niin herttainen, niin suloinen, ei ylpeä milloinkaan.—»Jasso Kauppa-Lopo. Onko hän täällä?» Herran terttu! Mahtoi hänestä olla hauskaa, kun kuuli mainittavan vanhaa tuttua Kuopiosta. Kyllä sen arvaan. Kymmenen vuotta on saanut täällä olla ikävässä… Ja nyt sitten surua ja huolta… Lapsiraukka!… Oikein käy sydämmelle, kun sitä ajattelee… Ei se mitään, jos meitä maailman kynnet kouristavat … mutta kun tuommoisia hentoja, jotka eivät sitä kestä…
Lopo ei voinut jatkaa, suu hommaili ja vesikarpalot valuivat silmistä pitkin tuota paksua nenää, josta sitten tippuivat alas nutulle.