Rouva nousi tuolilta, katseli pitkään ja epäilevästi.
—En ihmeekseni olisi teitä enää tuntenut entiseltä näöltänne. Niin olette nuojaantunut. Näkee, että huolta teilläkin on ollut ja kovia päiviä.—Eipähän se maailma säästä. Eipä, eipä se säästä.—Oliko tuo edes hyvä teille?
—Kuka?
Rouva hiukan naurahti.
—Miehenne. Riitta sanoi, että seitsemän päivää teillä oli viikossa sen kanssa. Ei valtaa missään. Ruoatkin yksin määräsi.
—Hyi, kuinka Riitta viitsi valehdella. Mistä tietää. Kun se oli juuri päinvastoin. Toista niin hyvää miestä ei olekaan.
—Ihanko totta? No, jo minä ajattelin, että kuinka hän olisi hennonut.—
Mutta missä nyt ovat teidän lapsenne? Että saisin antaa nämä sukat.
—Ai, oletteko neulonut? Kiitoksia! Ja mitä olen näistä velkaa?
—Ei toki mitään, ei ollenkaan mitään. Vanhan tuttavuuden vuoksi minä ne neuloin. Ei maksusta puhettakaan.
—Mutta, hyvänen aika, enhän minä millään tavalla voi—