—Kyllä voitte, ihan huoletta. Olen minä niin monta kahvikuppia saanut teiltä … ja vaikka emme niistäkään lukua pitäisi, niin … hyvä jumala, käyhän teitä niin sääli…
—Eipä kaikkien käy. Toiset kohtelevat kylmästi ja vieraasti. Usein juuri semmoiset, joilta olisi toivonut myötätuntoisuutta ja ystävyyttä.
Hän lausui tämän matalalla äänellä, enemmän niinkuin itsekseen. Lopon sydän oli sulaa.
—Semmoisia ne ovat ihmiset. Täällä varsinkin. En teidän sijassa jäisikään mokomaan kylään. Eihän tämä ole kuin susien pesä. Minkätähden ette muuta Kuopioon? Siellä takaan, että ottaisivat teitä vastaan avosylin, ja onhan siellä kaikin puolin ihan toista kuin täällä. Muistatte kait sen itsekin vielä entisiltä ajoilta.
—On minulla täällä ystäviäkin sentään. Oikein hyviä ystäviä.
—Mutta parempia ystäviä teillä toki on siellä. Vai niinkö pelkäätte, että ovat unohtaneet? Eivät ole, saatte uskoa. Ja siellä aina jotain neuvoa keksitte, suurempi kaupunki kun on ja enemmän liikettä. Pitäisitte koululaisia, niinkuin muutkin leskirouvat.
—Sehän tuo olisi. Elämä ehkä myöskin on huokeampaa siellä…
—No jopa tok'! Monta vertaa huokeampaa. Ja sitten vielä saa joka tahoa, mitä ikinä haluaa…
—Olen minä väliin tuumannut muuttaa täältä. Mutta kun minulla on tämä talo.
—Sen myötte.