—Minä myös, jatkoi toinen.
—Ja minä, ja minä, kuului yhä useampia ääniä.
—Tuokaa vaan,—kyllä minä aina juoda jaksan siinä missä tekin tarjota. Morjens! Annapa toverilleni myös. Mikä Mölö-Heikki sinä olet, kun et sen vertaa ymmärrä?
Sille naurettiin, mutta Ville sai lasinsa täytetyksi. Ja sen perästä hän sai sen pyytämättä joka kerran kuin Lopokin.
Lopo riemastui; hän oli kuin kala vedessä. Kaikki huusivat, ja Lopo huusi myös. Ja Lopon ääni se aina ylinnä kaikui. Viimeiseltä hän vaan lauloi ja nauroi; nojautui tuolin selkälautaa vasten, heilutti päätään ja oikaisi jalat suoriksi.
»Hallin Jannen rautikko ravaa Kuoreveden jäätä,
Mattilan Santran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.»
»Hallin muori se käveli ja hienolla äänellä itki,
kun hänen ainoalla pojallaan oli raudasta hinkselitki.»
—Suu kiinni, huusi eräs mies toisen pöydän luota, Hallin Jannesta ei lauleta siinä huoneessa, missä minä olen.
—Ka mikä sinä olet tässä komentaja? Minä laulan mitä tahdon, enkä kysy lupaa keltään.
Ja Lopo yritti alkaa samaa laulua uudelleen. Mutta silloin hyppäsi mies ylös ja pui nyrkkiä Lopon edessä.