—Totteletko, vai etkö? Näytänkö minä sinulle mikä on mikä?
—Huuti, ja mene tiehesi siitä, ärjäsi Lopo vastaan. Ville, potkaise pellolle tuo ruoja.
—Antaa olla, ei riidellä. Voithan sinä laulaa jotain muuta.—Se, näet, kun on Jannen sukulainen, tuo. Niin onko kumma, jos suuttuu.
—Kyllä olette hyviä. Totta toisen kerran. Kaunista joukkoa! Mitähän sanoisivat Kuopiossa, kun tietäisivät, minkälaisten roistojen sekaan olen täällä joutunut.
—Mahdoit pysyä siellä. Juukeliako sinä tänne tulit? intoili vielä Jannen sukulainen. —Samaapa minä itsekin ihmettelen.—Hän kävi totiseksi, herkesi heiluttamasta päätään ja katsoa tuijotti yhteen kohti.—Mikä lienee minua riivannut … olen kuin mustilainen … en voi pysyä paikoillani … sitä kuin kerran nuoresta pitäen tottui tuohon kulkemiseen … ensin kerjuulla … sitten tavaran kaupalla … kylästä kylään kuin laukkuryssä … sillähän se niin meni luontoon … ei voi enää olla yhdessä kohden … ei vaikka mitä tekisi… Ja vaikka minulla aina on niin ikävä sinne kotipuolelle … niitä ihmisiä … voi, jos sinä Ville tuntisit … luuletkos, että siellä milloinkaan on minulle tuolla lailla nyrkkiä näytetty … hyvänä pitivät aina … ja rakkaita olivat … semmoiset pulskat, komeat miehetkin … syleilemään vaan työntääntyivät … että oli pahemmassa kuin pulassa usein…
Jo häntä nauratti taas, pää heilui ja nuuskaa hän veti sieramiinsa oikein kosolti.
Kovempana entistään kaikui hänen äänensä:
»Elä sinä mammani sitä sure, että minun kävi näin,
Vaan sure niitä kauniita poikia, jotka minulta sinne jäi.»
—Heitä pois, mitä sinä niitä enää muistelet, sanoi Ville, jonka silmät alkoivat kovin veristää, kun täällä on toisia yhtä hyviä. Mitä on sinulla minuakaan vastaan, sanoppas? Syleilemään olen valmis paikalla…
—Oles tuossa … mene matkaas … annapas kun katson tuota poikaa tuolla portilla … herran terttu … siinä se taas tirkkii raosta … ähäs, ähäs … näkeekö hän minut? Ähäs, ähäs … joko tulen … joko?… Tiedätkös kenen se on poika, tuo?