—Kortmanin rouvan eikös se ole!
—Niin on … Kortmanin rouvan se on… Ei antanut äsken minun syliini lasta … olin liian huono mielestään … kyllä sen ymmärsin … tiedätkös, Ville … se minuun koski … vihlaisi täällä povessani kuin veitsellä… Minä kun pienestä pitäen olen hänet tuntenut … ja antaisin vaikka silmäni hänen edestään … kun se oli niin herttainen … jasso, Lopo … sööta Lopo, sanoi ja suu hymyssä aina … mutta nyt vei lapsen pois … enkä saanut häntä itseänsäkään likelle tulla … niin, minä itken, Ville … minun täytyy itkeä, kun sitä ajattelen… Kun-kun-kun-aja-aja-ajattelen.
—Elä joutavia. Tuommoisesta en totta olisi millänikään. Olisit haukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja lähtenyt tiehesi… Mutta elähän huoli, minä vielä kostan puolestasi.
—Millä sinä kostat?
—Sären ensi yön aikana tuon lankun.
—Hyi, koetapas. Ko-ko-koetapas, sanon minä.
Häntä alkoi kovin nikottaa.
—Särettävä se on kumminkin, näethän kuinka on huono.
—Sinä et sitä lankkua säre … etkä—etkä tee sille rouvalle mi-mitään pahaa. Jos-jos-jos minun kanssani … ta-ta-tahdot so-so-sovussa elää. Kuu-kuu-kuu-kuuletkos?
—No noh, mitä sinä suutut … enhän minä kuin leikilläni … luulin sinun tahtovasi… Elä ole vihainen … juodaan olutta … tuokaa pullo vielä… Villellä on rahaa kuin roskaa tänä päivänä. Eikä Ville sure huomista päivää… Olen oppinut konstin, jolla helposti saan toista, kun entinen loppuu.