—Minä olen aivan hukassa hänen kanssaan.
—Mikä ihminen se on?
—Ajatelkaa,—eräs huono nainen. Hyvin, hyvin huono nainen. Joka on istunut linnassa ja—taivas ties', mitä kaikkea hän on tehnyt. Uh, minulla on hänestä oikein vaikea. Kun hän tulee likelle, niin ihan rupean voimaan pahoin. Uh!
—No mutta miksi kärsit häntä? Käskisit pois.
—En ilkiä, kun hän, raukka, kumminkin tarkoittaa hyvää. Hän on tuntenut minut ennen nuorena ja tahtoisi nyt välttämättä jollakin tavalla minua palvella.
—Palvella? Ooh, usko sitä! Tahtoo vaan päästä taloon että voisi varastaa.
—Sinä olet liian hienotunteinen, armas Augusta, sanoi toinen, tuommoisten kanssa se on aivan tarpeetonta. Sano sinä vaan suoraan, ettei hänen sovi tungetella luoksesi tuolla tavalla.
—Ei, mutta kuinka hävyttömiä ne ovat! päivitteli vielä ensimmäinen rouva, kun pakkaantuu vaan niin rehevästi saliin saakka, aivan kuin olisi meidän vertaisemme. Varmaan hän olisi pian istunut sohvaan, ellei Augusta mennyt häntä peräyttämään.
—Huomautitko häntä edes siitä? Tietysti et. Voi mikä lapsi sinä olet.
—Ei, kyllä minä osoitin hänelle selvään, etten suvaitse häntä. En luule hänen enää toista kertaa tulevan.