—Sinun kukkarosi? Se on valhe. Omani on, vaikka valalle veisit.
—Polisikammariin paikalla! Kyllä minä näytän…
Lopo huusi ja mellasti. Vaan kun ei siitä ollut apua, ja miehet väkisin veivät hänet rekeen, alkoi hän rukoilla armoa.
Ei armoa ensinkään! Kukkaron omistaja oli kiukuissaan; hän halusi kostoa. Lopo sai itkeä ja rukoilla reen pohjalla niin paljon kuin tahtoi, hän löi vaan hevosta selkään ja antoi sen vilistää kaupunkiin päin.
—Vai minä sinua vielä armahtaisin! Ja päästäisin irti, että voisit toisenkin kerran varastaa.
—Anna anteeksi! Elä, hyvä mies, vie minua vankeuteen. Ikuiseen joudun.
Tämä oli kolmas kerta.
—Sielläpähän sitten lienet korjuussa.
—Kestää siellä istua. Olen vasta alun viidettäkymmentä. Ehkä jatkuu ikää vielä parikymmentä vuotta. Taikka enemmänkin. Ja linnassa vaan aina, aina Herra, armollinen Jumala! Kolmen markan tähden!
—Kukas käski varastamaan.
Oli aivan pimeä, kun he kaupunkia lähenivät. Mies ei ajanutkaan tulliportille saakka, vaan kääntyi oikotietä, joka vei suoraan harjukadulle.