He ajoivat Kortman'in ohitse. Kartanolla oli hiljaista ja rauhallista. Ikkunoista loisti tuli, eikä oltu salissa laskettu verhoja alas. Rouva soitti pianoa, lapset tanssivat.
Mies kehoitti hevostaan, se juoksi alamäkeä että jalat kopisivat ja heitti likaisia lumipallia heidän kasvojaan vasten.
Mutta Loposta tuntui kuin olisi häntä elävänä hautaan viety. Ja hän itki,—itki katkerampia kyyneliä kuin milloinkaan ennen.