»Kun pääsisi edes kesään», huokaili Mari.
»Minä en voi niinkauan odottaa, se on mahdoton asia. Ellen saa viime kuusta tiliä, täytyy minun panna teitä kovalle. Ei tässä auta muu kuin totuus.»
»Hyvä Jumala, kuitenkin, mihin me poloiset joudumme, nämä pienet lapsi raukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes niitä, isäntä kulta.»
Hellu oli laskenut kakkunsa syrjään ja seurasi tarkkaan keskustelua. Kasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta pojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet murheesta mitään.
Heikura vetäisi muutamia savuja.
»Kyllähän se ikävää on», hän taas puhui, »mutta minkä sille voi.
Niinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.»
Mari itki.
»Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?»
»EL»
»Kumma paikka! Onhan nyt kovat ajat, mutta pitäisi sitä sentään joskus pääsemän ansioon, kun vaan olisi tointa.»