Siitä olikin viikkoja vierinyt, kun hän nuorta leipää oli saanut. Kerjuun kautta kootuilla kuivilla leipäkannikoilla ja kylmillä perunoilla he pitkän aikaa olivat eläneet. Siksipä se niin hyvälle nyt maistui. Äiti antoi hänelle vielä toisenkin palasen ja käski panemaan loput kaappiin isää varten.
Jalan kopse kuului samassa porstuasta; he luulivat hänen jo tulevan. Ovi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Marille sävähti veret kasvoille, hän aavisti pahaa.
»Hyvää huomenta!» lausui Heikura.
»Jumal' antakoon», vastasi Mari.
»Eikös Holpainen olekaan kotona?»
»Ei ole; mutta istukaa, ehkä hän pian tulee.»
Heikura istui tuolille pöydän päähän ja poltteli piippuaan. Vähän ajan kuluttua hän taas alkoi:
»Lienee yhdentekevä, jos puhun teille asiani. Meidän, näet, pitäisi päästä selville siitä hyyrystä. Tässä on kohta toinen kuukausi lopussa, enkä minä vielä ole saanut penniäkään viimeisestä.»
»Ettehän te ole, kyllä sen tiedän», kuului Marin hiljainen vastaus.
»Itsekukin, näettekös, tarvitsee omansa. Ja vaikeammaksi tulee teidänkin maksaa, mitä enemmän velkaa karttuu.»