»Oletkos hiljaa», sanoi äiti ja vei häntä sisään.
Petu istui lattialla uunin luona, selkä seinää vasten nojautuneena. Näki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Oikein arvattu, äiti tuli vakavalla muodolla suoraa päätä häntä kohden. Eikä auttanut vaikka poika potki, väänteli, heitti pitkäkseen ja huusi niin paljon kuin kurkusta läksi. Vielä oli äidillä voimia sen verran, että pyörähytti hänet kauniisti vatsalleen, nosti leningin helmat ylös ja huiski vitsalla paljaasen ihoon.
»Elkää, hyvä äiti, elkää», ennätti Hellu rukoilla.
Mutta pikku Anni heräsi hätään ja Hellulle tuli täysi työ. Molemmin käsin täytyi tuudittaa, ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Pikku Anni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut omaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan päätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen.
Äiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa. Äidin silmät kävivät siihen ensin, siirtyivät sitten poikiin, jotka rauhallisina taas nököttivät uunin luona, ja vihdoin tuohon pieneen raukkaan hänen käsivarrellaan. Siihen ne jäivät; raskaita ajatuksia pyrki mieleen. Mikä noiden onnettomain osaksi tulisi elämässä? Entä jos hän vielä näkisi heitä vankina ja raudoissa?
Happamet kyynelet valuivat virtanaan alas ja tipahtelivat Annin päälle.
Uudelleen hän pujoi nyrkkiään Petulle.
»Muista, muista! Jos kerran vielä menet koskemaan kenenkään omaan, niin minä sinut vaivaiseksi pieksän.»
Petu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät suurina hän odotti ja tarkasti, oliko vaara jo tällä hetkellä tarjonna, vai annettiinko hänen olla rauhassa vastaiseksi.
Äiti muisti leivän kuoren ja taittoi siitä suuren kappaleen Hellulle käteen. Itse ei hän voinut sitä syödä, mutta Hellu haukkasi ja puri suurella mielihalulla.
»Tämä on niin makeata, äiti», hän sanoi.