»Mihinkäs Petu pani lopun?»
»Tuonne, yhyy.»
Hän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa ja rupesi vielä kovemmin itkemään, kun muisti kakkunsa, joka jäi äidin käteen.
Korvon alta löytyi leipä; mutta pelkkä kuori vaan oli jäljellä; sisusta kaikki kaivettu pois. Tiina Katri heitti siihen ylenkatseellisen silmäyksen.
»Olkoon», hän sanoi, »ehken tuosta sen köyhemmäksi tule».
Vihaiselta hän kumminkin näytti, kun kääntyi menemään.
»Kyllä minä tämän sovitan, niinpian kuin vaan leipomaan pääsen», puhui
Mari hänen jälkeensä.
»Milloinkahan se päivä valkenee», mutisi Tiina Katri astuessaan liiterin ovesta pihalle.
Mari ei oikein kuullut, mitä hän sanoi, mutta arvasi jotenkin. Näkyipä käynnistä ja koko olennosta, ettei Tiina Katri hyvällä mielellä ollut. Vaikealle tämä hänestä tuntui; Tiina Katrilta hän monta kertaa puutteessaan oli avun saanut; nyt siitä varmaankin tuli loppu, kuinka hän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään.
Hän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui
Villen käsivarteen. Poika yhä parkui; pelkäsi hänelle annettavan.