»Teidän seuranne virkistää, luulen, enemmän.»
»Sitten istun luonanne hyvällä omallatunnolla.»
»Ettekä paheksi, vaikka olen näin vapaudessani?»
»Tuota ette todenperästä kysy. Se oli vaan pieni vero, jonka annoitte entisille katsantotavoille.»
»Entisille?»
»Niin sanoin; sillä tietämättänne, tahtomattanne niistä jo alatte irtautua.»
Alman täytyi se itsekin myöntää. ei hänen maailmansa enää ollut sama kuin ennen. Hänen silmänsä oli ulottunut vähän kauvemmaksi, oivaltanut uusia näköaloja, jotka vetivät häntä puoleensa, viehättivät, vaikk'ei hän niitä vielä selvemmin eroittanut, ei tiennyt hyvääkö sieltä tuli vastaan vai pahaa,—eikä huolinut tarkemmin juuri tutkiakaan. Vapaampaa se ainakin oli ja iloisempaa; uutuuden huumauksella se häntä valloitti.
Tunnit vierivät. He puhuivat vuoron totta, vuoron leikkiä; ja väliin oli taas leikki ja totuus niin sekaisin, ettei toista voinut toisesta eroittaa. Mutta yhä enemmän tuli Alma siihen päätökseen, ettei Nymarkin vertaista seurakumppania ollut.
Viimein katsoi Nymark säikähtyen kelloonsa.
»Puoli viisi! ja minun kun piti mennä Laganderiin päivällisille.»