Nymark loi häneen niin lämpimän katseen, että Alman nousivat veret poskille.
»Hyvästi sitten!» sanoi hän ja vetäisi äkkiä kätensä pois.
Nymarkin lähdettyä hän oikaisi itsensä taas sohvalle, painoi kasvonsa tyynyyn ja ummisti silmänsä. Ei häntä väsyttänyt eikä nukuttanut, ei hän ajatellut mitään,—eikä välittänyt mistään. Mutta sydän löi, poskia kuumotti ja suloinen tunne täytti poven.
»Mamma», kuiskasi Arvi hiljaa hänen vieressään, »onko mamma valveilla?»
Alma kavahti samassa pystyyn.
»Arvi, oletko lukenut läksysi?»
»Olen. Jos mamma kuulustelisi.»
Alma otti kirjan käteensä. Historia se oli ja Arvi luki läksynsä ulkoa kuin vettä. Ei Alma voinut paljon seurata, vaikka hän kyllä koetti; sillä hänen mielensä oli hajallaan. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan; Arvi ei hakkaillut kertaakaan eikä pysähtynyt, ennenkuin oli lopussa.
Alma kiitteli häntä, antoi hänelle makeisia ja laski hänet luotaan.