»Kiusaavat vaan suotta itseään», hän sanoi. »Näettekö, eihän niitä koskaan yhtaikaa haluta lähteä pois. Ja minä olen varma siitä, ettei ne samalla hetkellä ole valmiit tulemaankaan, vaan toinen aina odottaa toista ja tuskittelee.»
»Niin, mutta kumminkan—» koetti Alma vielä väittää.
»Ettäkö sitten täällä seurustelevat toistensa kanssa? Tehdäänpä havaintoja!»
Hän otti yhden avioparin toisensa jälkeen tarkastuksen alaiseksi, pilkkasi sitä pakollista velvollisuutta, millä muutamat herrat tarjosivat rouvilleen teetä, ja näytti kuinka useimmat koko illan melkein välttivät hellää puolisoaan. Viimein hän käänsi Alman huomion eräisiin vastanaineihin, jotka todella uskollisesti kaiken aikaa istuivat kylki kyljessä aivan kuin kiinnikasvaneet.
»Kuinka kauvan luulette tuota kestävän? Kuukauden? Kaksi? Elämänijän?
Ooh, lyömmekö veikkaa?»
Alma, puoleksi kiusattuna, puoleksi huvitettuna, pyysi häntä lopettamaan.
»Ihmiset katsovat meihin. Huomaavat varmaan, että me heistä puhumme», hän sanoi.
Nymark nauroi. Mutta tämän jälkeen ei Almaa enää vaivannut, että John jäi kotiin, silloin kun hän läksi johonkin huviin.
Joulukuun alussa oli pantu toimeen naamiaiset. Alma oli kauvan miettinyt pukuaan, ennenkuin vihdoin Nymarkin ehdoituksesta päätti esiintyä päivättärenä. Nymark taas olisi yönhaltijana.
Sinä iltana istui John huolestuneena kamarissaan. Hän ajatteli raha-asioitaan. Hiljakkoin oli hän nostanut kuukausipalkkansa, eikä se riittänyt lähesmäärinkään pienten velkojen maksamiseksi. Puotirätingit olivat nousseet hirvittävän suuriksi ja lähenevä joulunaika ynnä valtiopäivät tuottaisivat yhä enemmän menoja. Hän tuumaili sinne tänne ja teki laskujaan; mutta siihen päätökseen hänen täytyi tulla, ettei auttanut muu kuin ottaa suurempi laina joko yksityisiltä tai jostakin kassasta. Millä hän sen sitten maksaisi, kun korot lisäksi tulisivat suoritettaviksi eikä palkka enää muutenkaan vastannut menoihin?