Tuska nousi hartioita myöten ylös päähän; henkeä ahdisti. Hän viskasi laskut syrjään ja käänsi ajatukset muuanne. Otti puhtaita paperiarkkia esille, kirjoittaakseen Suomettareen viljatullia vastaan; sillä kaikesta päättäen tulisi kysymys siitä nostettavaksi valtiopäivillä. Yleisiä asioita ajatellessaan hän pian unhoitti omat yksityiset murheensa.
»Viljatulli», hän kirjoitti muun muassa, »kieltämättä hyödyttäisi rikkaita, erinomattainkin varakkaampia tilallisia, tuomareita ja pappia. Mutta rasitukseksi se tulisi olemaan tuolle köyhälle, suurilukuiselle väestölle, joka ei maata omista, jonka oikeuksia ei edustajat ole valtiopäivillä valvomassa. Työntekijän, päiväläisen niukka leipä tulisi sen kautta vieläkin niukemmaksi. Elkäämme lisätkö heille kuormaa, sillä se on jo ilmankin liian raskas.»
»Oikeutta meidän tulee ennen kaikkia noudattaa yhteiskunnallisissa pyrinnöissämme. Siinä ensimmäinen ehto terveelle, kansalliselle kehityksellemme. Ja siinä ainoa keino, jonka kautta voimme välttää noita vaarallisia levottomuuksia, jotka nykyään suurissa kulttuurimaissa yhteiskunnallisia perustuksia, ravistelevat.»
»Vähäosaisten kansalaistemme tilaa meidän tulee kohottaa ja parantaa, niiden etua ennen kaikkea vaarinottaa…»
»John, katso tänne, minä olen valmis nyt!»
Alma seisoi ovella hymyilevänä ja loistavana valkoisessa, kullan ja hopeanhohtavassa harsopuvussa.
»No, mitä sanot? Huikaiseeko silmiäsi?»
»Kaunis olet. Erinomaisen kaunis!» sanoi John.
Mutta ääni oli soinnuton, sillä hänelle samassa lensi mieleen, kuinka paljon tuo puku, josta oli vaan yhden illan ilo, lieneekään Almalle maksanut. Äskeinen rauhattomuus hänet valtasi jälleen. Kaikki sekavat raha-asiat laskeutuivat kuin taakkana hänen hartioilleen.
»Ja sinä vaan yhä kirjoittelet? Milloinka siitä saat kylläsi?»