»Varomattomia?»
»Leistén on juuri aikonut sanoa siitä Nymarkille. Hän ei ehkä tiedä, kuinka paljon teistä jo puhutaan.»
Alma istui kuin tuomittu. Hän oli pakahtua.
»Minä olen aina sinua puolustanut. Äsken juuri viimeksi. Ja Leistén on ollut oikein vihainen. Hän kun pitää sinusta niin paljon. Menetkö jo pois?»
»Menen. Minä en saata enää olla täällä.»
»Ethän minuun suuttunut, siitä että sanoin? Olihan se oma syysi, kun rupesit kyselemään.»
»Ei, kuinka voisin sinulle olla suuttunut.»
Alma tuskin tiesi, mitä puhui. Hän otti kiireelliset jäähyväiset ja läksi yksin ulos kolkkoon yöhön.
VII.
Oli kylmä ilma; maa ratisi hänen keveiden askeleinsa alla. Ja pitkällä viistävät helmat aaltoilivat kauvas hänen jälkeensä kuivalle kadulle. Kiviin tarttui sinne tänne joku hopeakoriste ja kiilteli niin kirkkaasti harmaassa ympäristössään, että houkutteli toisena päivänä monen kulkijan silmät hetkeksi itseensä kiintymään, siksi kuin viimein lapsetkin älysivät, ottivat riemulla käteensä ja näyttelivät toisilleen.