Aurinko paistoi, jää välkkyi, ilma oli raikas. Metsät niemillä ja saarilla muodostivat tummia reunustoja sinne tänne.
Mutta he pyrkivät kauvemmaksi vapaammalle jäälle, jossa näköala kaikkian avarimmalle ulottui.
»Vieläkö luistelemme eteenpäin, vai käännymmekö jo takaisin?» kysyi
Nymark.
»Ei takaisin, eteenpäin vaan, pois kaupungista, niin kauvas kuin mahdollista.»
»Mutta te väsytte.»
»En vähääkään. Kun vaan pääsisimme niin etäälle, ettei kaupunkia näkyisi.»
»Käännymme tuon niemen toiselle puolen, Vihtakantaan päin, silloin emme siitä enää tiedä mitään.
Niemen takana he kuitenkin menivät rannalle lepäämään. Alma katseli ympärilleen.
»Täällä on hauska», hän sanoi, »ei muuta kuin luontoa niin pitkälle kuin silmä kantaa. Voisi unohtaa, että ihmisiä maailmassa onkaan.»
»Jäämmekö tänne koko päiväksi? Vihtakannan mökissä saamme ruokaa ja kahvia. Jahtimatkoilla olemme siellä usein syöneet.»