Almalle muistui koti mieleen ja pieni epäilys tahtoi häntä pidättää. Mutta täällä tuntui niin kevyeltä ja vapaalta, ei hän voinut ajatella vielä palaamista.
»Jäädään», hän sanoi, »ollaan iltaan saakka!»
Nälkä heillä oli ja Almaa väsytti, kun he Vihtakantaan pääsivät. Nymark puhutteli talonväkeä. Heille annettiin erityinen kamari, johon ovi vei suoraan porstuasta. Valkoinen liina pantiin pöydälle ja talon pulska, verevä tytär kantoi ruokia heidän eteensä. Kumman suuria palasia leipää, kalaa ja lihaa. Voita niin, että varmaan olisi kymmenelle hengelle riittänyt. Lopuksi kuumia perunoita ja nuorta maitoa.
Nuo suuret ja paksut palaset Almaa huvittivat. Hän väitti ettei hän osaisi niitä syödä. Nymark otti terävän puukkonsa ja leikkasi hänelle ohkaisia sirpaleita sekä leipää että lihaa. Suolakalaksi heillä oli suurta lahnaa ja se niin suolaista että kirveli suussa. He nauroivat sille molemmat, söivät ja puhaltelivat.
Kahvin juotua he menivät tupaan. Siellä oli koko parvi pieniä lapsia, joiden kanssa Alma heti meni tekemään tuttavuutta. Nymark jäi puhuttelemaan emäntää, joka askaroitsi takan luona. Lasten kanssa leikkiessään sattui Alma kuulemaan, kuinka emäntä muut puheet keskeyttäen sanoi Nymarkille:
»Mutta onpa sillä maisterilla kaunis rouva. Hyvä ihme tokkii. Jo me täällä sanoimme, ettei varmaan koko kaupungissa ole toista niin ihanaa.»
»Ei hän ole minun rouvani», vastasi Nymark matalalla äänellä.
Alma oli punastunut hiusrajaa myöten ja kumartunut alas sanomaan jotain likimmäiselle lapselle. Mutta tarkasti hän nyt seurasi jatkoa.
»Eikö ole? Morsian sitten. Niin, olisi tuo pitänyt arvatakin.»
»Mistä?» kysäsi Nymark naurahtaen.