»Onhan niitä merkkiä.»
»Kas vaan. Saanko kysyä, minkälaisia merkkiä?»
»Oikeinko se pitää sanoa?»
»Tietysti.»
»Silmänluonnistanne tuon jo näkee. Ei nainut mies milloinkaan noin lempeästi rouvaansa katso.»
»Entä kun erehdytte kumminkin. Hän ei ole edes morsiamenikaan.»
»Eiköö?» Emäntä katseli epäillen ensin Almaa, sitten Nymarkia.
»Hm», myhähti hän, »ellei vielä ole, niin siksi pian tulee. Sanokaa minua valehtelijaksi.»
Nymark nauroi ja meni Alman luokse, joka yhä puheli lasten kanssa. Hän oli punainen eikä luonut vahingossakaan silmiään ylös Nymarkiin päin.
Nymark katseli häntä ja kieritteli huulipartaansa. Hän ymmärsi, että Alma oli kuullut heidän keskustelunsa ja vaarinotti häntä senvuoksi tarkemmin.