»Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemahetkelläkään tule huuliltani. Alma, armas, tottele minua.»
Hän sai hänet vihdoin ylös ja pudisteli sammalia hänen nutustaan.
»Rauhoitu nyt, ole reipas!»
Hän hiveli hiljaa hänen olkapäätään.
»Luota minuun, eläkä kadehdi luonnon riemuhetkeä.»
Alma vastasi valittavalla huokauksella.
»Mikä lapsi sinä olet. Tosiaankin! Ketä sinä pelkäät, sano? Metsä kyllä vaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro.»
Nymark tahtoi auttaa häntä, mutta Alma kätki molemmat kätensä muhviin.
He olivat tulleet likelle kaupunkia, kun remmi taas laukesi Nymarkin luistimesta ja hänen täytyi kumartua alas sitä korjaamaan.
»Alma, odota hiukan, elä jätä», hän sanoi.