Mutta Alma ei huolinut kuulla, luisteli vaan eteenpäin taakseen katsomatta. Rannassa hän otti luistimet käsivarrelleen ja nousi ylös sitä puolta katua, jossa varjo oli. Hiipien hän kulki liki seinää kuulumattomin askelin. Pihalla pysähtyi, katseli ikkunoihin ja puristi muhvia rintaansa vasten. Kyökin ovi kävi, hän vetääntyi säikähtyen nurkan taakse. Joku laski portaita alas, mutta kääntyi sitten perälle pihaa. Hän nousi varoen toisia, etehiseen vieviä portaita, pysähtyi vähän väliä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa; hän koetteli ovea, se aukeni. Lamppu paloi katossa, vaatteet riippuivat seinillä, ei mitään outoa eikä tavatonta.
Hän ripusti nuttunsa ylös, laski hatun ja muhvin pöydälle. Astui saliin, mutta jäi seisomaan kuin naulattu kynnyksen toiselle puolen.
John oli hänen edessään, korkeana ja vakavana. Alman sammuva katse etsi maata.
»Joko tiedät, että Arvi on kipeänä?» kysyi John. »Hän tuli kesken kotiin koulusta edeltäpuolen ja makaa kovassa kuumeessa. Lääkäri pelkää tulirokkoa.»
VIII.
Arvi hengitti huohottaen ja ruumis poltti. Epäselviä sanoja hän höpisi; silmät pyörivät veristävinä kuopissaan.
Alma oli vaipunut pallille hänen jalkojensa viereen, niin alas että meni melkein läjään. Miina tarjosi hänelle teetä, mutta hän pudisti epäävästi päätään.
Kun John tuli sisään, painoi hän kasvonsa Arvin vuoteesen. John seisoi hetken siinä lähellä, katseli Arvia ja koetteli hänen otsaansa.
»Ehkä hän sentään paranee, toivotaan knmminkin.»
Hän katsoi Almaan.