»Taisit peljästyä kovin?»
Ei vastausta. Alma oli samassa asennossa, liikkumattomana, että tuskin hengitti. John laski kätensä hänen olkapäälleen; väristys kävi Alman koko ruumiin läpi, mutta päätään hän ei nostanut eikä asentoaan muuttanut.
»Ei noin, Alma», sanoi hän, »koeta rauhoittua».
Vähän aikaa hän vielä viipyi, ennenkuin läksi huoneesta. Vasta sitten kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, tointui Alma jähmetyksestään. Ylös hän ei noussut, vaan painui vielä alemmaksi, pallilta lattialle yhteen kiemuraan. Sängyn jalkaa väänteli molemmin käsin, väänteli niin, että sormet rutisivat ja puu narisi. Kieli oli jäänyt hampaiden väliin, sen puri hän rikki; kipu siinä tuntui melkein hyvältä ja sielun veristä tuskaa lieventävältä.
Ei ollut silloin ketään huoneesta; sen hän tiesikin, vaikkei juuri muuta mitään tiennyt.
Arvi oli mennyt unenhortoon; siinä hän äkkiä vavahti ja parkaisi. Alma ryömi polvillaan hänen luokseen päänalustan kohdalle.
»Mamma», sanoi Arvi, »päähän koskee ja kaulaan.»
Hän huohotti ja katsoi äitiin.
»Mamma, koettelisi otsaa … kuinka se polttaa.»
Alman kalpeat kasvot tulivat likemmäksi.