Alma vuovasi ylös. Päätä huimasi, jalat horjuivat, mutta ei hän kaatunut kumminkaan.
»Arvissa rokko?»
Hänelle selvisi nyt eilinen ilta lastenkamarissa; Arvi huohottavana ja tulikuumana vuoteella, hän vieressä lattialla ryömyllään.
Alma painoi sormellaan punaista paikkaa Arvin poskessa; se oli vaalennut.
»Tulirokkoa», huokasi hän.
»Ei rouva edes kysy, missä muut lapset ovat», sanoi Miina, jatkaen, kun
Alma vaan väsyneesti loi silmänsä häneen:
»Leisténiinhän ne rehtori vei heti kun kuuli tohtorin tulirokkoa pelkäävän. Ja semmoisella kiireellä, etten tahtonut ennättää vaatteita muuttaa. Siinä höläkkä oli. Rehtori sitten meni edellä vanhempien lasten kanssa, minä kannoin Helmiä jäljessä. Ja se oli niin ystävällinen, rouva Leistén, sanoi, ettei ollenkaan tarvihe pelätä, kyllä hän niistä huolen pitää sen aikaa, kun Arvi kipeänä on. Mutta Helmin kun oli vaikea minusta erota, ei rouva usko! Oikein pällähti, raukka, itkemään ja tarttui kaulaan kiinni. Miten hän tullee siellä toimeen. Kun vielä kiellettiin kivenkovaan, etten saa käydä katsomassakaan, veisin muka vaatteissani heille tautia. Kaiken näköisiä. Minä nyt en vaan semmoisia usko. »Ei rutto rupea eikä tauti tartu, ellei se ole Jumalan tahdosta.» Mutta täytyyhän minun tietysti totella, eihän siinä mikä auta.»
Miina järjesteli huonetta puhellessaan eikä odottanut vastausta. Mutta nyt hän tuli pölyriepuineen likellä olevan tuolin kimppuun.
»Rouva on niin oudon näköinen. Kunhan ette vaan sairastuisi tekin.
Sitten ollaan hukassa.»
»En minä sairastu.»